Ensimmäisenä päivänä epäonnistuin surkeasti. Opiskelin muutaman tunnin ja katsoin netistä mielenkiintoista tv-sarjaa, mutta muun ajan velloin itsesäälissä ja turrutin aivojani ahdistavalla ja mihinkään johtamattomalla internetin selaamisella. Yritin löytää ihmistä, joka kertoisi vastaukset kaikkiin ongelmiini, mutta sain vain syytöksiä ja moraalisaarnoja. Loukkaantuneenakin ymmärsin, että en ollut kaiken sen negatiivisuuden arvoinen, vaan rivien välistä pursui puhdasta ymmärtämättömyyttä ja haluttomuutta edes lukea minun sanojani ajatuksella. Koko ankean päivän lopputulos oli, että menin itkuisena nukkumaan ja toivoin seuraavan päivän olevan parempi. Ja niin se olikin.
Tänään lähestyin oloani uudesta näkökulmasta. Luin mielenkiintoisia kirjoja, ajattelin parempaa tulevaisuutta ja hoidin pieniä, ponnistuksia vaatimattomia askareita. En olisi koskaan uskonut, että kotona pakon edessä vietetty päivä voi olla näin hyvä.
En tietenkään kuvittele, että pelkkä päätös ajan järkevästä käytöstä riitti tekemään tästä päivästä paremman. On sanomattakin selvää, että eilen olin paljon kurjemmassa jamassa, enkä olisi pystynyt siivoamaan kotiani miellyttäväksi elää. Puhumattakaan siitä, että tänään kävin ulkona. Olin siellä alle viisi minuuttia, mutta jo se aika riitti muistuttamaan siitä, miten paljon onnea luonnolla on minulle tarjota. Sisätiloihin vangittuna ehdin kokonaan unohtaa, että elämä kirkastuu yli puolella kun astuu ulos ovesta.
Mutta minun piti kertoa askeettisista unelmistani. Niiden takia avasin koko tietokoneen (hyvä on, katsoin dokumenttia netistä, kunnes keskeytin katsomisen tämän kirjoittamista varten). Olen miettinyt, olisiko minun mahdollista elää ilman sänkyä, pöytää ja tuoleja. Mikäli muuttaisin halvimpaan mahdolliseen opiskelijayksiöön, siellä olisi kiinteiden keittiötasojen ja vaatekaapin lisäksi vain itse mukana tuomani noin viisi senttiä paksu patja, kirjahylly ja jonkinlainen peti koiralle.
Unelmissani näen itseni istumassa jalat ristissä ohuella patjallani lukemassa kiinnostavia kirjoja tai kirjoittamassa runoja kierrekantisiin muistivihkoihin. Syödessäni levittäisin lattialle liinan kuin piknikkiä varten ja syötyäni keräisin sen taas pois välttyäkseni koirankarvoilta ruokani seassa.
Kirjahylly minulla olisi, koska säilyttäisin siinä kirjojani, tietokonettani, koirani varusteita, cd-soitintani, levyjäni ja epämääräisiä tavaroita, joista en kuitenkaan pystyisi luopumaan. Minimalismin hengessä voisin tietenkin opetella kuuntelemaan digitaalista musiikkia, mutta siihen olen liian vanhanaikainen. Kansilehtien selaaminen ja levyn valitseminen hyllystä on iloja, joista en usko koskaan luopuvani.
En tiedä, onko unelmani hölmö, idealistinen, täysin toteutettavissa vai vaan typerä. En ole koskaan ollut edes yhtä vuorokautta sisätiloissa ilman minkäänlaista kunnollista istuinta tai pöytää. Kiroaisin huonekaluttomuuteni varmaan ensimmäisenä päivänä, kun syöminen ja opiskelu olisi niin hankalaa.
Kuitenkin. Mielikuva askeettisesta kotikolosta elää vahvana unelmana päässäni. Jos osaisin piirtää, vihkoni olisivat varmasti jo täynnä luonnoksia siitä. Yksikin hahmotelma auttaisi näkemään, olisiko se oikeasti niin hohdokasta.
