Askeettisia unelmia

Olen ollut kaksi vuorokautta neljän seinän sisällä liian sairaana ulkoiluttaakseni edes koiraani. Pääni on kuitenkin toiminut lähes entiseen tapaan, joten minulla olisi ollut mahdollisuuksia käyttää lojumisaika järkevästi ja tehdä fiksuja asioita. 

Ensimmäisenä päivänä epäonnistuin surkeasti. Opiskelin muutaman tunnin ja katsoin netistä mielenkiintoista tv-sarjaa, mutta muun ajan velloin itsesäälissä ja turrutin aivojani ahdistavalla ja mihinkään johtamattomalla internetin selaamisella. Yritin löytää ihmistä, joka kertoisi vastaukset kaikkiin ongelmiini, mutta sain vain syytöksiä ja moraalisaarnoja. Loukkaantuneenakin ymmärsin, että en ollut kaiken sen negatiivisuuden arvoinen, vaan rivien välistä pursui puhdasta ymmärtämättömyyttä ja haluttomuutta edes lukea minun sanojani ajatuksella. Koko ankean päivän lopputulos oli, että menin itkuisena nukkumaan ja toivoin seuraavan päivän olevan parempi. Ja niin se olikin.

Tänään lähestyin oloani uudesta näkökulmasta. Luin mielenkiintoisia kirjoja, ajattelin parempaa tulevaisuutta ja hoidin pieniä, ponnistuksia vaatimattomia askareita. En olisi koskaan uskonut, että kotona pakon edessä vietetty päivä voi olla näin hyvä. 

En tietenkään kuvittele, että pelkkä päätös ajan järkevästä käytöstä riitti tekemään tästä päivästä paremman. On sanomattakin selvää, että eilen olin paljon kurjemmassa jamassa, enkä olisi pystynyt siivoamaan kotiani miellyttäväksi elää. Puhumattakaan siitä, että tänään kävin ulkona. Olin siellä alle viisi minuuttia, mutta jo se aika riitti muistuttamaan siitä, miten paljon onnea luonnolla on minulle tarjota. Sisätiloihin vangittuna ehdin kokonaan unohtaa, että elämä kirkastuu yli puolella kun astuu ulos ovesta.

Mutta minun piti kertoa askeettisista unelmistani. Niiden takia avasin koko tietokoneen (hyvä on, katsoin dokumenttia netistä, kunnes keskeytin katsomisen tämän kirjoittamista varten). Olen miettinyt, olisiko minun mahdollista elää ilman sänkyä, pöytää ja tuoleja. Mikäli muuttaisin halvimpaan mahdolliseen opiskelijayksiöön, siellä olisi kiinteiden keittiötasojen ja vaatekaapin lisäksi vain itse mukana tuomani noin viisi senttiä paksu patja, kirjahylly ja jonkinlainen peti koiralle. 

Unelmissani näen itseni istumassa jalat ristissä ohuella patjallani lukemassa kiinnostavia kirjoja tai kirjoittamassa runoja kierrekantisiin muistivihkoihin. Syödessäni levittäisin lattialle liinan kuin piknikkiä varten ja syötyäni keräisin sen taas pois välttyäkseni koirankarvoilta ruokani seassa.

Kirjahylly minulla olisi, koska säilyttäisin siinä kirjojani, tietokonettani, koirani varusteita, cd-soitintani, levyjäni ja epämääräisiä tavaroita, joista en kuitenkaan pystyisi luopumaan. Minimalismin hengessä voisin tietenkin opetella kuuntelemaan digitaalista musiikkia, mutta siihen olen liian vanhanaikainen. Kansilehtien selaaminen ja levyn valitseminen hyllystä on iloja, joista en usko koskaan luopuvani.

En tiedä, onko unelmani hölmö, idealistinen, täysin toteutettavissa vai vaan typerä. En ole koskaan ollut edes yhtä vuorokautta sisätiloissa ilman minkäänlaista kunnollista istuinta tai pöytää. Kiroaisin huonekaluttomuuteni varmaan ensimmäisenä päivänä, kun syöminen ja opiskelu olisi niin hankalaa.

Kuitenkin. Mielikuva askeettisesta kotikolosta elää vahvana unelmana päässäni. Jos osaisin piirtää, vihkoni olisivat varmasti jo täynnä luonnoksia siitä. Yksikin hahmotelma auttaisi näkemään, olisiko se oikeasti niin hohdokasta. 

Edistymistä

Ponnisteluni kohti parempaa ihmisyyttä alkavat selvästi tuottaa tulosta. Huomaan jatkuvasti pieniä asioita, joissa toimin mielestäni fiksummin kuin ennen. Merkittävin saavutukseni on ehkä ollut tietokoneen valta-aseman musertaminen. Enää sosiaalinen media, sähköposti ja keskustelufoorumit eivät ole se kanava, johon suuntaan ylimääräiset minuuttini esimerkiksi aamiaisen ja yliopistolle lähtemisen välissä, vaan nykyään ne minuutit kuluvat kirjojen parissa. Kun luen pitkin päivää ja välillä laahustan kotona ja keittiössäkin nenä kiinni kirjassa, ehdin lukea valtavasti enemmän kuin silloin, jos lukisin vain kun on inspiraatiota.

Lukeminen toimii tietenkin samalla tavalla kuin liikunta tai seksi (mitä enemmän harrastaa, sitä enemmän haluaa), joten tällä hetkellä olen tietenkin inspiroitunut lukemaan ympäri vuorokauden. Mutta ennen kuin onnistuin kääntämään aivoni sirpaleisen ja loputtoman informaation kalastamisesta ja levittämisestä täysin toisenlaiselle ajattelu vaihteelle, inspiraatio todella oli kadoksissa. Jaksoin keskittyä lukemiseen korkeintaan treenattuani itseni koko vartalon kattavaan väsymykseen, jolloin aivoni olivat ainoa virkeä elin ja sivujen kääntely tuntui tietokoneen näpyttelyä kevyemmältä toiminnalta.

Osittain lukukyvykkyydestäni voi tietenkin siis kiittää myös uutta rutinoitumistani aamu-urheiluun. En väitä vielä voittaneeni rutiineja puolelleni, mutta uskon niin vielä käyvän. Tänään esimerkiksi "aamulenkki" kesti huimat kuusi minuuttia, mutta en pitänyt lenkin skippaamista ollenkaan itsestäänselvyytenä, vaan loogisen ajattelutyön tuloksena. Jalkani ovat väsyksissä, joten kävelen mieluummin illalla pari tuntia kerrallaan kuin teen pitkän aamulenkin ja lyhyen iltapäivälenkin. On aina hauskempaa olla kerralla kauemmin liikenteessä, niin voi viettää suuremman osan ajasta metsässä ihmisten ulottumattomissa.

Kolmanneksi esimerkiksi onnistumisistani voisin ottaa niinkin pienen asian kuin porkkanat. Olen aina pitänyt porkkanoita yhtenä parhaimmista raaka-aineista, koska ne ovat edullisiä, helposti säilyviä, laittamatta syötäviä ja tietenkin terveellisiä. Siitä huolimatta minun on ollut vaikea syödä porkkanoita sellaisenaan ilman dippiä. Monesti olen katsonut jääkaappiin ja todennut, että porkkanoita olisi, mutta ei tee mieli. Ja juuri tässä se mullistava muutos on tapahtunut! Lähes päivittäin nakerran muutaman porkkanan ennen tai jälkeen päivällistä tai sitten vain välipalaksi jonkun muun välipalaruuan ohella. Ajatuksissani porkkanat ovat päässeet samaan asemaan omenoiden kanssa ja jopa ehkä hieman niiden ylikin.

Vaikka nämä kaikki kolme asiaa (lukeminen, aamu-urheilu ja porkkanoiden syöminen) saattavat kuulostaa hyvin pieniltä, niiden todellinen vaikutus on silti yllättävän suuri. Mikä muka piristää mieltä ja parantaa oloa enemmän kuin hyvä kirja, hyvä lenkki raikkaassa ulkoilmassa tai terveellinen ravinto?

Metsän jälkeen

Olen tullut siihen tulokseen, etten tiedä oikein mistään mitään. Elin hetken jossain elämänhallinnan illuusiossa, jossa siisti koti = selkeä elämä. Hyvä on, olen minä muillakin elämän osa-alueilla onnistunut selkeyttämään asioita, mutta sekin voi olla vain illuusiota.

En muista, koska minulla olisi viimeksi ollut lomaa keskellä lukuvuotta. Tämä ei voi johtua vain siitä, että olen tehnyt tehtäväni fiksusti ja ajoissa, vaan kyseessä on pakko olla minun virheeni. Olen ottanut itselleni aivan liian vähän aivan liian helppoja kursseja, enkä valmistu enkä etene enkä saa ammattia eikä minusta tule yhtään mitään.

Tai sitten olen vain itsesääliin vajonnut olento, jonka pitäisi ryhdistäytyä ja keskittyä siihen, mikä elämässä on hauskaa.

Taidan valita jälkimmäisen.

Eilen muistin, että tärkein asia maailmassa on luonto ja parasta mitä voi tehdä, on liikkua luonnossa. Olen tiennyt sen jo pitkään, mutta kun olen kiireinen tai sairas, jumittaudun tähän ihmisten ja sähköllä toimivan viihteen turmelemaan maailmaan. Ikkunan läpi ulkoilma näyttää kylmältä ja kurjalta ja päästäkseen metsään joutuu kävelemään monta kilometriä asvalttia ja ohittamaan paljon elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä. Parasta mitä voisin tehdä, olisi kaikesta huolimatta liikkua pitkiä ja pidempiä lenkkejä, että voin kuntoni puolesta lähteä vaeltamaan, kun sopiva hetki tulee eteen.

Samaan aikaan olen silti tietoinen siitä, että elämässä on muutakin. Vaikka ajatuksen tasolla voisi olla mukavaa elää erämökissä ja tehdä etätöitä sen verran, että pysyn hengissä, en oikeasti voisi elää niin. Tarvitsen ihmisiä. Tarvitsen rakkautta ja hauskuutta ja uskomattomia kertomuksia.

Tasapainon löytäminen tuntuu liki mahdottomalta. Mutta aion yrittää. Edelleen.

Tämän blogin tarkoitus uudelleenmääriteltynä

Minua kyllästyttää ajatus siitä, että pitäisin fiksua ja asiapohjaista blogia, jossa kertoisin, miten olla onnellisempi. Aivan kuin tämä olisi joku roolileikki. Täydellinen Maisa kertoo, miten sinäkin voit olla täydellinen.

Olen ihan samanlainen stressaaja kuin kaikki muutkin. Tänään olen jynssännyt vessan kaakeleita ja pessyt hellaa, koska appivanhemmat tulevat käymään. Viimeisen tunnin olen miettinyt, pitäisikö vaihtaa ehjät sukkahousut rikkinäisten tilalle. En tiedä, onko peukalonpään kokoinen reikä kauhean paheksuttava (varsinkin kun minulla on todella pienet peukalot).

Asuntounelmanikin ovat vähän muuttuneet. Muistelin tänään, miten kodissani oli ennen tilaa ja kahvikuppeja kaikille vieraille. Nyt ihmiset joutuvat istumaan hankalasti kylki kyljessä ja huutelemaan toisilleen hyllybarrikaadien takaa. Haaveilen siitä, että muuttaisin yksiöön enkä ottaisi mukaan yhtään huonekalua. Jos minulla olisi vieraita, istuisimme lattialla ringissä kuin nuotiolla ja kaikilla olisi mukavaa, koska kotini olisi täynnä tyynyjä.

Tiedän kuitenkin, ettei kukaan jaksa olla aina retkellä. Lattialla on hankala pelata valtavasti tilaa vieviä lautapelejä ja varjella hyväntuoksuisia ruokia koiralta. Opiskelukin olisi varmaan lopulta ärsyttävää. Rakastan kyllä kirjastoja ja niissä asumista, mutta joskus on pakko levittää elämänsä kirjoituspöydälle ja opiskella ihan rauhassa pari minuuttia kerrallaan ja häärätä joka välissä kaikkea muuta. En varmaan ikinä pesisi ikkunoita tai pyyhkisi pölyjä jalkalistoista, ellen toisi tenttikirjoja kotiinkin.

En ole ihan varma, mitä haluan elämältäni, kodiltani, ihmissuhteiltani tai opiskeluiltani, mutta ehkei sitä tarvitsekaan tietää. Siksi voin kai myös julistaa tämän blogin aiheen täydellisen epämääräiseksi ja päämäärättömäksi. Tästä lähin aion kirjoittaa ihan mitä huvittaa juuri sillä hetkellä.

Iloisia asioita

Tänään minua on ilahduttanut...

- sarjakuvien ja romaanien lukeminen sängyssä peiton alla keskellä päivää
- Muumimamman keittokirjan ohjeella tehty sienimuhennos
- ihanien omakotitaloihmisten tien varteen laittamat "ota tästä omenoita"-korit
- sähkölankojen ylle heitetyt lenkkarit (päässäni alkoi tietenkin heti soida SMG:n Tiistai)
- syksyn lehdet
- mummo, joka putsasi rollaattorinsa pyöriä tiskiharjalla keskellä kaupan pihaa (ei siksi, ettei kaupan lattia olisi sorkeentunut, hän nimittäin lähti pihasta kadulle jatkamaan matkaansa)
- koiran loputon ilo ja kiinnostus kaikkia maailman asioita kohtaan (ja se, että tänään koira osoitti kiinnostustaan kiltisti ja nätisti kuten on opetettu)
- maasta löydetty lyijykynä, koska maasta on aina hauska löytää toimivia kyniä
- avokadoruisleipä yrttisuolalla

Ja ennen lenkkiä minä vielä kuvittelin, että olen heittänyt päivän hukkaan! Päinvastoin, minun päiväni on selkeästi ollut täynnä onnea.

Viiden minuutin terveiset

Epäonnistuin. Havahduin noin viikko sitten siihen, että kaikki tentit ja deadlinet ovat tulevalla viikolla, eikä minulla ole vielä edes tarvittavia kirjoja. Tein tunnintarkkoja suunnitelmia ja listasin yhä uudelleen tekemättömät tehtävät ja pakolliset velvollisuudet (kuten koiran ulkoiluttamisen ja syömisen). Paperilla kaikki oli mahdollista.

Todellisuudessa jätin kaksi kirjaa lukematta kokonaan, siirsin ei-niin-tärkeän palautuksen hamaan tulevaisuuteen ja asetin sosiaalisen elämän kokonaan tauolle. Ponnistukseni ei ole vieläkään ohi, mutta uskon selviäväni siitä. En edes ole yhtään pahoillani, että ajauduin tähän tilanteeseen. Olisi tietysti ollut mukavampaa opiskella ja kirjoittaa kaikessa rauhassa, mutta nyt ainakin arvostan vapautta taas hieman enemmän. Ja voin kertoa, ettei pyykkien silittäminen, koiran ulkoiluttaminen tai kaupassa käyminen tunnu koskaan niin hyvältä, kuin silloin, kun se on ansaittu tauko aivotyöskentelystä.

Minulla on vielä kaksi minuuttia aikaa kirjoittaa. Haluan kertoa, että kiireistäni huolimatta olen pitänyt yllä kotini avaruutta. On paljon helpompi sietää stressiä ja kiirettä, kun keittiön pöytä on tyhjä eikä tiskialtaassa loju viikon likaisia astioita. Suosittelen kokeilemaan!

Lisää rakkausasiaa

Viimeksi kerroin siitä, mitä rakkaus ei ole. Tänään aion kertoa siitä, mitä rakkaus minulle on. 

Se on sitä, että kun nukkuu jonkun vieressä, yrittää pysyä hereillä mahdollisimman pitkään voidakseen tuntea toisen vierellä. Tai sitä, että kun pitää lähteä, myöhästyy puolella tunnilla, kun ei vain pysty lopettamaan eteisessä suutelemista. Tai sitä, että pitää keksiä oma koodikieli ilmaisulle "oot ihana" koska on liian ällö kanssaihmisiä kohtaan kertoa sitä jatkuvasti kaikkialla kaikkien läsnäollessa.

Tietenkään rakkaus ei ole pelkkää fyysistä tarvetta koko ajan koskea ja tuntea toisen ruumiinlämpö, vaan se on myös tarvetta jakaa elämää. Lähteä keskellä yötä viemään rakkauskirjettä postiluukusta tai herätä aamulla kuudelta katsomaan, onko toinen vastannut viestiin. Se on sitä, kun kasvot kääntyvät leveään hymyyn pelkän soittajan nimen perusteella. Kun ääni tahtomattakin muuttuu naukuvaksi ja siirappi suorastaan valuu suupieliä pitkin, vaikka yrittäisikin lopettaa puhelun asiallisesti.

Se on sitä, kun ei voi mainita toisen nimeä hymyilemättä. 

Vastoinkäymisiä kohdatessa rakas on se, jonka pelkkä olemassaolo korjaa kaiken. Maailma ei kerta kaikkiaan voi olla täysin sietämätön paikka, jos kurjuutta itkee jonkun sylissä ja jos se joku vielä silittää hiuksia tai piirtelee selkään sormella kuvioita.

Rakkaus on sitä, kun sulkee oven takanaan ja alkaa heti itkeä ikävää. 

Se on sitä, että ajaa 400 kilometriä voidakseen jutella toisen kanssa puolen tunnin ajan. 

Se on sitä, että kävelee 3 kilometriä sateessa voidakseen suudella toista tämän tupakkatauolla.

Se on sitä, että on valmis menettämään perheensä ja ystävänsä voidakseen olla rakkaansa kanssa.

Se on niin paljon ja niin monia asioita, etten ikinä pysty tarjoamaan edes pintaraaapaisua rakkautta kokemattomalle. Rakkauden kyllä tunnistaa ja jos ei tunnista, ei ole ollut rakastunut. Minä olen. Toivottavasti onnistuin välittämään siitä edes pienen siivun.

Ilmainen, takuuvarmasti toimiva ja kaikille sopiva lääke stressiin

Tiedätkö jo?  Surullista on, jos et tiedä. Vielä surullisempaa on, jos tiedät, mutta et usko. 8 kirjainta, alkaa l:llä. Vaikutusta voi tehostaa y:llä tai k:lla alkavalla asialla ja kruunata vielä lämpimällä kupposella t:alkuista asiaa.

Arvausleikit sikseen.

Se on liikunta.

Se toimii niin, että otetaan yksi stressaantunut opiskelija, asetetaan hänet saman pöydän ääreen kaikkien lukemista odottavien tenttikirjojen ja kirjoittamista odottavien tehtävänantojen kanssa ja tuodaan huoneeseen yksi pissahätäänsä vinkuva koira. Liitetään yhteen opiskelijan tarve pitää tauko kaikista tehtävistä, jotka samaan aikaan huutavat hänen päässään et voi keskittyä tähän kun sinun pitäisi lukea tuota  ja koiran tarve päästä ulos. Maustetaan yhteenliittymä terveellä järjellä, joka sanoo, että opiskelija ei kuitenkaan opiskele koko iltaa. Hän voi yhtä hyvin tehdä pidemmän lenkin kuin tulla kotiin katsomaan televisiota ja ajattelemaan minun pitäisi lukea kirjoittaa etsiä puuttuvia tenttikirjoja ahdistua lisää miksi tuhlaan aikaani tähän huonoon ohjelmaan.

Lopputulos: opiskelija palaa puolentoista tunnin lenkiltä pirteänä, virkistyneenä, iloisena ja silminnähden helpottuneena. Hän on kävellessään jutellut ystävän kanssa puhelimessa ja ymmärtänyt, ettei kannata stressata niin paljon. Koira palaa lenkiltä väsytettynä ja onnellisena. Se kömpii suoraan lempipaikalleen sohvalle ja tarjoaa opiskelijalle koko yöksi tämän kaipaamaan opiskelu- tai nukkumisrauhan. Kaikki ovat onnellisia.

No entä ne päälle kaatuvat tehtävät? Olen suorittanut niistä jo lähes kaikki. Olen ollut niin tehokas, että voin hyvillä mielin käyttää loppuiltani blogin kirjoittamiseen ja turhien tv-ohjelmien tuijottamiseen.

Eikä sanaakaan siitä, että tällaista tenttiinluku- ja deadlineruuhkaa ei pitänyt päästä syntymään, kun minä niin fiksusti hoidan asiat heti pois alta...

Rakkausasia

Aina kun listaan elämäni tärkeimpiä asioita, rakkaus on listalla ensimmäisenä. Kuitenkin nyt kun minun pitäisi osata tiivistää ajatukseni rakkaudesta inhimillisen mittaiseksi tekstiksi, olen ihan hukassa. En minä tiedä, mitä rakkaus on. En osaa määritellä sitä enkä aina edes tunnista itse, olenko rakastunut vai en. Sen sijaan tiedän, mitä rakkaus ei ole. Ehkä siitä on hyvä lähteä.

Rakkaus ei ole yhtä kuin parisuhde. Parisuhde on sopimus yhdessäolosta ja usein varsinkin ensimmäisten seurustelukuukausien ajan kiintymys on enemmän lihallista halua, ihastumista, yhteisiä harrastuksia tai samanlaista huumorintajua kuin varsinaista, syvää rakkautta. Vastaavasti vuosikymmeniä naimisissa ollut pariskunta saattaa olla yhdessä pelkästä tottumuksesta tai yleismaailmallisesta rakkaudesta, jolla yhteiset vuodet ovat kietoneet heidät toisiinsa. 

Tietenkin uskon, että rakkaus ja parisuhde voivat kävellä käsi kädessä. Uskon siihenkin, että suhteen osapuolet voivat välillä kulkea omia reittejään ja palata silti rakastuneina yhteiselle polulle. Tästä päästäänkin seuraavaan ajatukseeni:

Rakkaus ei kahlitse, parisuhde kahlitsee. Kahlitsemisella en tarkoita sitä, että elämä loppuu parisuhteeseen. Tarkoitan sitä, että rakastaminen ei estä ketään matkustamasta kuukaudeksi reppureissaamaan Aasiaan tai lähtemään vuodeksi vaihtoon Australiaan. Rakkaus ei ole riippuvainen fyysisestä yhdessäolosta ja tekemisestä, parisuhde on. Tietenkin tästä saa ja pitääkin olla eri mieltä. Minä en voisi elää kaukosuhteessa, mutten myöskään kutsua rakkaussuhteeksi avioliittoa, joka perustuu yhteiseen asuntolainaan ja lastenhoitoon todellisen yhdessäolohalun sijaan. 

En halua kuulostaa siltä, että vastustaisin parisuhteita. Tarkoitan vain sitä, että minusta on kamalaa pelätä rakkautta kuin se olisi vankila, josta ei ole ulospääsyä. Olen aina vierastanut sellaista käsitystä, että puoliso (kyllä, nyt päästiin jo avo- ja avioliittoihin, koska vasta niissä todellinen arki tulee vastaan) on mukana kaikessa päätöksenteossa ja sanoo viimeisen sanan matkustamisesta, sisustuksesta, lemmikeistä ja vaikka töistä. 

Tältä erää viimeinen käsitys, jonka haluan kumota, on ehkä vastalauseita herättävin:

 Rakkaus ei ole vähenevä voimavara, josta riittää vain yhdelle kohteelle kerrallaan. Tarkoitan tietenkin sitä, että voin rakastaa kahta, kolmea, neljää tai vaikka viittätoista ihmistä samaan aikaan, enkä silti rakasta ensimmäistä yhtään sen vähempää. Yleensä lemmikeistä, lapsista, ystävistä tai perheenjäsenistä puhuttaessa kaikille on itsestäänselvää, ettei äidin rakastaminen ole pois isältä tai kissan rakastaminen pois koiralta. Kuitenkin heti, kun kuvioon lisätään romantiikka, kaikki muka muuttuu päälaelleen. Totta kai on vaikeampaa olla parisuhteessa viidentoista ihmisen kanssa samaan aikaan, mutta kuten jo aikaisemmin kerroin, parisuhde =/= rakkaus. 

En tiedä, kykeninkö yhtään avartamaan rakkauskäsitystäni, mutta ainakin yritin. Kysymyksiä saa esittää.

Huono päivä

Voisin aloittaa päivästäni kertomisen listaamalla toistakymmentä pieleen mennyttä asiaa, mutta kukaan ei hyötyisi siitä, vähiten minä itse. Jokainen varmasti tietää, miltä tuntuu, kun pienet arkipäiväiset vastoinkäymiset kasaantuvat valmiiksi univelkaisen, nälkäisen ja stressaantuneen ihmisyksilön päälle. Puhetyyli muuttuu kuin itsestään kiukutteluksi ja kuulumisten kyselijöille tekee mieli sanoa, että kaikki on pielessä. 

Vaikka ei, kurjinkaan päivä ei tarkoita sitä, että kaikki on paskaa. Olen itse oppinut tuon asian vasta kuunneltuani muiden valittamista. Kun kysyn syytä pahalle mielelle ja saan vastaukseksi kaikki, alan etsiä tarkennusta. Onko tämä ruoka paskaa? Tuo auringonpaiste? Minun seurani? Tuo suloisesti kerälle kiertynyt, nukkuva koira? Sinun toimivat raajasi, joilla kävelit tänne? Kirja, jota aiot lukea ennen nukkumaanmenoa? Ovatko vaatteesikin epämukavat? Hiertävätkö kenkäsi?  Ja niin edelleen. Yleensä saan valittajan hyvin nopeasti ymmärtämään, että kaikki ei todellakaan ole paskaa. 

Tänään sovelsin katsontatavan laajentamista omaan itseeni. Halusin upota itsesäälimaailmaani, mutta aloin tietoisesti listata päiväni hyviä asioita. Huomasin, että sää oli melko hyvä. Olin pukenut sopivasti mukavia, kauniita vaatteita ja kävelymatkani yliopistolle meni ihan rattoisasti. Paljon vaivannut rasitusvammani oli herennyt sattumasta hetkeksi ja senkin puolesta kävely oli mukavaa. Istuin oppitunnilla kivojen ihmisten vieressä. Opettaja antoi vähän kotitehtäviä. Joku mukava sielu oli laittanut omenoita koriin kadun varteen. Ja niin edelleen. 

Nyt olen tilanteessa, jossa oloni on edelleen huono, mutta en anna sen pilata iltaani. Tiedän, että tästä tulee kovin huonosti ja töksähtelevästi muodostettu teksti, mutta sellaista elämäkin on! Olennaista ei ole se, kuinka monta vastoinkäymistä pystyy päivän aikana kirjaamaan vaan se, kuinka monesta asiasta pystyy olemaan kiitollinen vastoinkäymisistä huolimatta. 

Minä olen kiitollinen tästä oivalluksesta ja siitä, että pystyin toteuttamaan sitä käytännössä.

Ajankäytön pohdintaa

Lupasin eilen itselleni, että teen illalla kaikki rästiin jääneet asiat. Vaikka olin sateesta, pitkästä päivästä ja kylmyydestä nuutunut, pidin lupaukseni. Aloitin tietenkin helpoimmasta eli vaatteiden valitsemisesta viikonlopun juhliin. Sovittelin mekkoja ja korkokenkiä ja pääsin pelkistä vaatteista niin juhlatunnelmiin, että oloni oli kuin viinilasillisen rentouttama. Siksi olenkin erittäin ylpeä siitä, että hoidin myös kaikki tylsät ja viralliset asiat kuten kirjastojen (kyllä, minulla on kirjoja lainassa kolmesta eri kirjastosta) lainojen uusimisen, ruotsin kotitehtävät, tenttikirjojen metsästyksen ja pyykin pesemisen.

Ellen olisi aikaisemmin päivällä listannut tehtäviä asioita ylös ja ympyröinyt jokaista askaretta kirkkaan vihreällä tussilla, olisin saattanut antautua väsymykselle ja rojahtaa sohvalle katsomaan elokuvaa. Siinä mielentilassa olisin varmasti valinnut vielä jonkun todella kevyen ja huonon leffan ja koko ajan miettinyt, että minun pitäisi tehdä jotain muuta.

Toivon todella, että saan tehtyä asioiden heti hoitamisesta itselleni yhtä itsestäänselvän tavan kuin olen tehnyt roskien viemisestä roskikseen tai astioiden viemisestä tiskialtaaseen.

Itseä helpottaakseni aion myös siirtää mahdollisimman paljon fyysisesti tai henkisesti rasittavia tehtäviä aamuun. Olen jo venyttänyt aamulenkkini tunnin mittaiseksi, mutta tavoitteenani olisi vähintään pari tuntia. Sitten voisin hyvällä omallatunnolla keskittyä illalla vain koiran leikittämiseen ja lyhyempiin pissalenkkeihin. Aamuaskareiden lisäämisessä on tietenkin se ongelma, että joudun heräämään aikaisemmin. Mutta ilta on minulle turhaa aikaa muutenkin. En pysty iltakymmenen jälkeen järjelliseen toimintaan, joten voin yhtä hyvin olla silloin jo sängyssä.

En tiedä, onko liian järkevä ajankäyttö elämää helpottava vai tylsistyttävä asia. Aika näyttää.

Ryhdistäytymisen väliraportti

Tavoitteeni tuntuvat siinä mielessä mahdottomilta, että vuorokaudessa on liian vähän tunteja. Vaikka laskisin, että pystyn hyödyntämään jokaisen sekunnin johonkin miellyttävään ja itseäni kehittävään toimintaan, se on pelkkä harhakuva. Minun on pakko ostaa vessapaperia, tiskata koiran ruokakuppia, käydä suihkussa, pakata reppua ja tehdä satoja muita pieniä, mutta useita minuutteja useita kertoja päivässä vieviä askareita. Tietenkin haluaisin ajatella, että pystyn yhdistelemään: pystyn kuuntelemaan äänikirjaa samalla kun teen kotitöitä, lenkittämään koiran samalla kun käyn kaupassa, tapaamaan ystäviä samalla kun urheilen ja potemaan krapulaa kirjallisuuden klassikoiden parissa, mutta en minä oikeasti pysty. En ole superihminen enkä halua ajaa itseäni burn outiin liiallisella yrittämisellä.

Olen ollut rankan (mutta hauskan) viikonlopun jälkeen tuhottoman väsynyt. Aamujoogani supistui kolmeen asanaan ja sanomalehdet selasin niin nopeasti, että ehdin hädin tuskin otsikoita lukea. En ole vielä yrittänytkään aloittaa kofeiinitonta aamua. Nyt puolen litran teetuopillisen jälkeen tuntuu, ettei siitä paljoa apua ollut, mutta lumevaikutus ainakin antaa minulle voimaa pitää silmiäni auki. Tänään on kuitenkin taas kiva päivä tiedossa. Kaikki päiväni ovat kivoja.

Jotta en sokaistuisi kaikesta hauskuudesta ja kivuudesta, aion tänään hoitaa kaikki rästiin jääneet asiat. Voi olla, että tuntien vähyys tulee taas esteeksi, mutta yritän parhaani. Koitan illalla vielä viimeisenä tulla päivittämään, miten onnistuin. Se on lupaus itselleni. Toiveikas sellainen.

Tavoitteet pikakelauksena

Ajattelin kirjoittaa jokaisesta tavoitteestani erikseen, mutta selkeyden vuoksi on kiva listata ne vielä samaan merkintään. Lista voisi näyttää tältä:

1. Tavaroiden karsiminen sellaiseen määrään, että omaisuuteni mahtuu kerralla henkilöautoon.

2. Ajankäytön hallinta, jotta seuraavat kohteet saavat ansaitsemansa määrän huomiota: ihmiset, koira, opiskelu, kirjoittaminen, lukeminen, urheilu, terveellinen ruoka.

3. Turhasta murehtimisen ja valittamisen lopettaminen.

4. Siisteyden ylläpitäminen ja asioiden hoitaminen heti.

5. Rohkeuden löytäminen, että uskallan sanoa ajatukseni ääneen tilanteessa kuin tilanteessa.

Saatan täydentää listaa, mikäli uusi asioita tulee mieleeni, mutta juuri nyt nuo ovat ehkä kaikkein tärkeimmät asiat. Kakkoskohdan olisi tietysti voinut kirjoittaa seitsemäksi erilliseksi kohdaksi, mutta tämä oli ehkä selkeämpi ratkaisu.

Turhasta vapautettu ruokavalio

Mitä enemmän materiaa ajattelen, sitä pienemmäksi haluan sen määrän karsia. En halua pelkästään tyhjiä tasoja, lattioita ja hyllyjä, vaan haluan kaappieni olevan sisäpuoleltakin siistejä ja organisoituja. Jos minulla olisi kamera, ottaisin kuvan kuiva-ainehyllystäni. Tyhjensin kaikki pavut, linssit, soijarouheet ja siemenet lasipurkkeihin ja asettelin ne siisteihin riveihin. Nyt näen heti kaapin avatessani, missä mitäkin on, eikä minun tarvitse käännellä ja väännellä epämääräisiä pahvipakkauksia. Unelmani olisi saada ihan kaikki ruoka kauniisiin lasipurkkeihin, mutta se ei varmaan olisi kovin käytännöllistä. Lunttaan usein esimerkiksi mannasuurimopussin kyljestä vispipuuron ohjetta tai perunajauhopurkista oikeaa suurustusmäärää.

Ehkä kauneutta ja yhteensopivuuttakin tärkeämpänä pidän ruokakaappini toimivuutta. En halua heittää grammaakaan jauhoja tai kookoshiutaleita roskiin vanhentumisen takia. Pyrin olemaan ostamatta harvinaisia ruoka-aineita, jotka saattavat kertakokeilun jälkeen jäädä kaapin perälle pilaantumaan. Haluan kyllä ylläpitää hyvää yleisvarastoa, mutta en hamstrata turhia.

Pidän välillä ostolakkoja ruoasta syödäkseni kaappeja tyhjäksi. Parhaimmillaan olin kuukauden käymättä ruokakaupassa. Vihanneksia ja marjoja söin pakastimesta ja tuoretta salaattia pari kertaa viikossa yliopistoruokalassa.

Tavoitteeni tietenkin on karsia kaikki turha ravinnostanikin. En tarvitse valkoisia jauhoja, sokeria, säilykkeitä tai pitkälle prosessoituja tuotteita (kuten soijamaitoa), mutta silti kaikkea niistä löytyy kaapeistani. Jauhot ja sokeri eivät sinänsä ole minulle ongelma, koska en juuri koskaan leivo mitään makeaa, mutta silloin kun leivon, muistan aina herkuista seuraavan pahan olon. Harvinaisinkaan juhla ei ansaitse tulla juhlituksi maha kipeänä sohvan nurkassa. Siksi yritän saada itseni ymmärtämään, että erityistilanteissa voin aivan hyvin panostaa kolminkertaisen rahasumman tehdäkseni perinteisen leipomuksen sijaan esimerkiksi raakabrownieita, jotka ovat toistaiseksi herkullisimpia ikinä maistamampiani "terveellisiä" herkkuja.

Säilykkeistä luopuminen vaatii pelkästään aikaa ja vaivannäköä. Jos saisin itseni rutinoitumaan siihen, että keitän vaikka kerran viikossa pakastimen täyteen papuja, voisin lopettaa kokonaan säilykkeiden ostamisen. Uskon, että se parantaisi elämänlaatuani huimasti, koska säilykkeiden käsittely vie yllättävän paljon aikaa. Toki papujen keittäminen kestää pari tuntia ja ne pitää muistaa laittaa likoamaan edellisenä iltana, mutta säästyisin tölkkien kantamisen ekologiselta ja fyysiseltä taakalta.

Vaikein paikka ruokavaliossani minulle ovat juomat. Tiedän, ettei alkoholi, kofeiini tai sokeri tee elimistölleni hyvää, mutta silti nautin niitä kaikkia vähintään kerran viikossa. En ole ryhtymässä absolutistiksi, mutta aion pohtia vielä perusteellisesti alkoholinkäyttöni motiiveja ja seurauksia. Kofeiinin haluaisin varata erityistilanteisiin kuten pakkovalvomiseen, juhliin, hemmotteluun ja ihmisten kanssa seurusteluun. Unelmani olisi vaihtaa aamun ja iltapäivän kofeiinipitoinen tee yrttiteehen ilman tunnetta siitä, että energiapiikki jää uupumaan. En halua ylläpitää virkeyttäni millään superjuomalla, vaan haluaisin voida olla virkeä pelkän vedenkin voimalla.

Sokeri minulla nyt ei juomissakaan ole suuri ongelma, mutta mielelläni säästäisin virvoitusjuomat ja mehut juhlatilanteisiin. Appelsiinimehu maistuu sitä paremmalta, mitä harvemmin sitä juon.

Ekologiset ristiriidat

Haluaisin elää niin, että tuotan mahdollisimman vähän kuormitusta maapallolle. Tiedän, että ensimmäinen asia menee vikaan heti tässä. Miksi kirjoitan blogia omalla kannettavalla tietokoneellani, kun voisin istua lattialla kirjoittamassa näitä samoja asioita kierrätettyyn, uusiopaperista tehtyyn vihkoon? Kyse ei nyt ole siitä, että miksi välittäisin mistään, kun en voi välittää kaikesta. Kyse on siitä, että miksi tekisin elämästäni rikkaampaa, jos se samalla kasvattaisi ympäristötuhojani.

Vaatteet, liinavaatteet ja pyyhkeet ovat tästä hyvä esimerkki. Minulla on esimerkiksi hyvin paljon ketjukaupoista ostettuja yksivärisiä trikoopaitoja ja -toppeja. Ne ovat ehjiä, mutta selvästi käytetyn näköisiä ja vähän kuluneita. Ne ovat juuri sellaisia vaatteita, joita ei kuulu viedä kirpputorille tai edes kierrätyskeskukseen. Niiden ainoa kohtalo on tulla kulutetuksi loppuun minun ylläni ja päätyä sen jälkeen räteiksi minun keittiööni. Sama juttu lakanoissa ja pyyhkeissä. Meillä on vähän kuluneita lakanoita tai pyyhkeitä, joita voi kuitenkin aivan hyvin vielä käyttää. Koska kaapissa on uudempiakin, voisin hävittää vanhimmat, mutta hippi sisälläni ei hyväksy käyttökelpoisen tavaran hävittämistä edes siisteyden vuoksi.

Olen yrittänyt keksiä näille ristiriidoille erilaisia ratkaisuja ja tällä hetkellä pidän parhaana intensiivistä loppuunkuluttamista. Se tarkoittaa sitä, että käytän kuluneimmat vaatteet, lakanat ja pyyhkeet loppuun voidakseni hyvällä omalla tunnolla siirtää ne räteiksi ja alkaa käyttää uudempia. Samojen pyyhkeiden, lakanoiden ja vaatteiden käyttäminen päivästä toiseen on siinäkin mielessä helppo ratkaisu, että minun ei tarvitse useinkaan nähdä laskostamisen vaivaa. Otan vain puhtaat asiat pyykkinarulta suoraan käyttöön.

Erityisesti vaatteiden kanssa olen myös pohtinut tietoista minimalistisen kokonaisuuden luomista. Minun ei tarvitsisi hävittää tai kierrättää yli jääviä vaatteita, vaan voisin viedä ne säilytykseen vanhemmilleni. Tavallaan se olisi tietysti huijaamista, mutta myös kaikkein ekologisin ratkaisu. Kun joku vaate tulisi tiensä päähän, voisin vain hakea kotoa toisen tilalle. Tämä vaihtoehto vaatisi kuitenkin todellista paneutumista, sillä minun olisi selvitettävä todellinen minimimäärä, jolla tulen toimeen. Enkä tarkoita pelkästään selviytymistä, vaan sellaista vaatekokonaisuutta, jolla elämä ei kohtuuttomasti vaikeudu tai tylsisty.

Olen nimittäin pohtinut paljon esimerkiksi takkeja. Oikeastaanhan ihminen tulee toimeen pelkästään yhdellä takilla. Talvella sen alle voi laittaa villapaidan, kesäiltana t-paidan ja syksyllä jotain siltä väliltä. Unelmatilanteeni olisi omistaa yksi ainoa, joka tilanteeseen sopiva takki, mutta pidän sitä minun elämäntavoillani mahdottomana. Koiran takia ulkoilen joka ikinen päivä jokaisena vuorokaudenaikana joka säässä. Syyspäivän rankkasade ja tammikuun 30 asteen pakkanen asettavat takeille melko erilaiset vaatimukset puhumattakaan siitä, voisinko mennä mutaisella joka sään supertakilla esimerkiksi teatteriin tai ravintolaan.

Tällä hetkellä minulla on kahdeksan takkia ja uskoisin voivani supistaa määrän kolmeen: yksi koiran ulkoilutukseen, yksi kaupunkikäyttöön ja yksi koville pakkasille. Koska yksikään tämänhetkinen takkini ei kuitenkaan ole kyllin monikäyttöinen riittääkseen yksinään, aion käyttää tämänhetkiset takkini loppuun ja harkita sitten niiden jälkeen joka tilanteeseen sopivan supertakin ostamista. Hamstraamista, ekologista ajattelua vai luopumisen tuskan selittelyä? En tiedä, mutta pääasia on, että olen tyytyväinen naulakkooni.

Käännekohta

Pidän ajatteluni suurimpana käännekohtana Joona Luostarisen blogista löytämääni minimalismi-kurssia. Kyseessä on täysin ilmainen sähköpostikurssi, jonka tilaaja saa kuukauden ajan joka aamu ohjeita turhasta luopumiseen ja elämästä nauttimiseen. En olisi osannut kuvitella, että siitä olisi minulle näin valtava apu. Vaikka monet kurssilla annettavista tehtävistä olivat minulle todella helppoja ja huomasin eläväni jo äärimmäisen onnellista ja turhasta karsittua elämää, siitä oli minulle silti hyötyä. En usko, että olisin ilman jatkuvaa toistoa todella sisäistänyt yksinkertaisen elämänohjeen laita tavarat takaisin paikoilleen käytön jälkeen. Olen monesti yrittänyt sitä, mutta aina se on kaatunut laiskuuteen, epämääräisiin tavaroihin, muiden tekemään sotkuun tai siihen, että tavaroilla ei yksinkertaisest ole paikkaa, johon ne voisi laittaa. Muutamassa viikossa olen kuitenkin onnistunut siivoamaan kaikki kotini tasot, kaapit, hyllyt ja laatikot ja nyt jokaisella esineelläni on oma paikkansa, johon palata käytön jälkeen. Myös sellaisilla esineillä, jotka vaihtavat paikkaa, kuten kaikenlaisilla roskilla ja tiskeillä, on oma toimiva järjestelmänsä. 

En koe tarpeelliseksi alkaa referoida kurssilla oppimiani asioita, vaan jokainen kiinnostunut voi sen tilata itse. Ohjeista on paljon enemmän hyötyä, kun niitä lukee ajatuksella vähän kerrallaan kuin jos kaiken lukee minun näkökulmastani yhtenä pötkönä. 

Vaikka aloitin kertomalla tavaroista, suurin vaikutus kurssilla on ollut muuhun elämääni. Kun minun ei enää tarvitse ahdistua sotkusta ympärilläni, voin elää aivan eri tavalla. Muistan hyvin sellaiset hetket, kun olisi pitänyt opiskella, laittaa ruokaa tai lukea kirjaa, mutta kirjoituspöytä oli täynnä roinaa, keittiö täynnä tiskejä ja makuuhuone pyykkejä. Pahimmillaan jouduin aina aloittamaan siivoamisesta ja kun olin siivonnut, olin liian väsynyt tehdäkseni sen, mitä halusin. Useimmiten en edes ryhtynyt siivoamaan, vaan pakenin velvollisuuksia elokuvaan ja tyydytin nälkäni naposteluruoalla, jota ei tarvinnut valmistaa. Kun kerran parissa viikossa siivosin asunnon lattiasta kattoon, olin hetken niin onnellinen, että kuljin vaan ympäriinsä ja ihailin avaraa kotiani. Sellaisina hetkinä en koskaan uppoutunut eskapistisiin maailmoihin, vaan luin, kirjoitin, laitoin ruokaa ja ennen kaikkea lupasin itselleni, että nyt tämä luovuuden tyyssija pysyy tällaisena, eikä enää muutu kaaokseksi. Tietenkin petin aina lupaukseni. 

Pohjimmiltaanhan koko vapauden tunteessa on kyse siitä, että laittaa tavarat paikoilleen. Kun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin omaa olemassaoloaan, perustarpeidensa tyydytystä ja sitä, mitä haluaa tehdä seuraavaksi, elämä on todella vapaata. Velvollisuuksien kohdalla se tarkoittaa ajallista sijaintia. Minun ei tarvitse koskaan ajatella että vitsi kun pitäisi siivota, kirjoittaa essee, lukea tenttikirja, ulkoiluttaa koira, treenata, joogata, soittaa äidille jnejne. kun hoidan asiat niille varattuina hetkinä. Herään esimerkiksi joka aamu monta tuntia ennen yliopistolle lähtöä voidakseni ulkoiluttaa koiran, urheilla, lukea sanomalehden ja vastata sähköposteihin ennen kuin päivä edes virallisesti alkaa. Kun iltapäivällä tulen kotiin, minun tarvitsee vain tehdä mahdolliset kotitehtävät ja kyseiselle illalle varaamani kotityöt ja olen täydellisen vapaa vaikka meditoimaan loppuillan, jos niin haluan. Minun ei tarvitse kulkea läpät silmillä ahdistumassa kotini sotkuisuudesta ja ajatella, mitä kaikkea minun pitäisi väsyneenä tehdä. On äärimmäisen epärentouttavaa mennä nukkumaan, nauttia romaanista, makoilla rakkaan sylissä tai katsoa hyvää elokuvaa, jos pää on täynnä tekemättömiä asioita. 

Tavoitteenani on, että minun ei enää koskaan tarvitsisi ajatella, mitä minun pitäisi olla tekemässä, kun teen jotain toista asiaa.

Oivalluksia 2

Vaikka tavoitteeni konkretisoituvat tavaroiden vähentämiseen ja parempaan organisointiin, materia ei ole koko elämänmuutokseni pointti. Haluan valjastaa aikani palvelemaan paremmin elämän tarpeista suurinta - onnellisuutta. 

Olen todennut, että onneni koostuu hyvin yksinkertaisista asioista kuten lenkkeilystä, halaamisesta, nauramisesta, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Vielä vuosi sitten saatoin helposti istua viisi tuntia tietokoneen ääressä ja valittaa sitten, kun en ehdi enää lukemaan kirjoja enkä kirjoittamaan proosaa tai runoja. Tietokoneaikani ei suinkaan kulunut uutisten lukemiseen, pohdiskelevan blogin ylläpitämiseen tai edes kovin järkeviin foorumeihin. Välillä saatoin googlailla toista tuntia halvinta mahdollista kosketusnäyttötietokoneen suojakalvoa, välillä lukea puolikiinnostavia foorumikeskusteluita. Kun avasin samaan aikaan monta ikkunaa, saatoin kyllästymättä viettää sosiaalisessa mediassa puoli päivää. Sillä aikaa kun luin vähän blogeja, selasin sähköposteja, kommentoin foorumeiden turhiin täytekeskusteluihin tai googlasin esineen X edullisinta ostopaikkaa, joku aina lisäsi Facebookiin uuden tilapäivityksen ja sitten pällistelin sitä. Tietenkin joskus löysin jotain hyödyllistä: nauroin monta minuuttia hauskaa juttua, kirjasin reseptikirjaani hyväksi osoittautuvan ruokaohjeen, tilasin oikeasti tarpeelliseen esineen puolet markettihintaa edullisemmin tai sain kutsun ystävän syntymäpäiväjuhliin. Kuitenkin suurin osa ajasta kului täysin hukkaan.

Turhaan aikaani kulutin myös esimerkiksi samojen esineiden jatkuvaan siivoamiseen, vääränlaiseen opiskeluun ja murehtimiseen asioista, joille en voi mitään. 

Aikaa kului myös epämääräiseen "ei minkään tekemiseen" jonka kaikki varmaan voivat joskus allekirjoittaa. Se on sitä, kun illalla tajuaa päivän kuluneen täysin hukkaan. Ei ole tehnyt mitään hyödyllistä itsensä tai maailman eteen (esimerkiksi tiskannut, urheillut, poiminut roskia maasta), muttei ole nauttinutkaan elämästään. Sellaiset päivät ovat kaikkein pahimpia. En minä koskaan kadu hauskanpitoa tai rakkaan kanssa sängyssä vietettyä päivää, vaan nimenomaan onnettomia tai täysin neutraaleja päiviä. 

Kunnolla haluni tehdä jokaisesta päivästä merkityksellinen heräsi vasta reppumatkailun myötä. Todettuani, että rakastan pelkästään rinkan kanssa matkustamista, pohdin todella, haluanko tehdä sitä loppuelämäni. Olisi helppoa työskennellä kesät Suomessa ja elää loppuvuosi tien päällä edullisemmissa maissa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että pidän pysyvästä tukikohdasta (kodista) ja tietyistä rutiineista. Niinpä olen jo monen vuoden aikana yrittänyt tehdä jokapäiväisestä elämästäni rentoa ja helppoa kuin repun kanssa matkaamisesta. 

Reppureissaus on siinäkin mielessä erittäin hyvä lähtökohta jokapäiväiselle elämälle, että minä en koskaan halunnut tuhlata aikaa turhuuteen ollessani uudessa maassa. Matkustusvauhtini oli aina niin intensiivinen, että viivyin yhdessä kaupungissa korkeintaan kolme päivää. Ei puhettakaan, että olisin lojunut hostellihuoneessa selaamassa Facebookia tai nysvännyt paikallisbussissa kännykän kanssa. Imin itseeni elämää ja maailmaa jokaisella valveillaoloni hetkenä. Samalla tavalla haluan elää Suomessakin. Ihmetellen ihmisiä ja luontoa ympärilläni. Vaikka kävelisin joka ikinen päivä saman lenkin, se näyttää silti aina erilaiselta. Kasvit muuttuvat, vastaantulijat vaihtuvat, säät ja vuodenajat kiertävät epäsäännöllistä kehäänsä ja varmistavat, että näkemäni maisema ei koskaan ole kahta kertaa samanlainen.

Ehdottoman huomioitavaa on kuitenkin se, että välillä täysin tyhjänpäiväinen laiskottelu on pelkästään tarpeellista. Noin kuukauden mittaisten matkojeni loppuvaiheilla huomasin haaveilevani elokuvateattereista, romaaneista kotisohvalla tai vain päämäärättömästä lojumisesta ihan omassa sängyssä. Joskus aivot pitää vain päästää lepotilaan. Ei voi vastaanottaa maailmaa, jos ei välillä prosessoi näkemäänsä ja kokemaansa. Väitän kuitenkin, että vaikka olen muutamassa vuodessa kehittynyt huimasti, käytän silti edelleen liian paljon aikaa turhaan olemiseen ja liian vähän elämiseen. En halua kertoa lapsenlapsilleni, että opiskeluaikanani en tehnyt oikein mitään. Haluan kertoa, että kävin mahtavia keskusteluja, tein kymmenien kilometrien mittaisia metsälenkkejä, kirjoitin runoja ja luin romaaneja vaikka jouduin pelkästään opiskelun vuoksi lukemaan ja kirjoittamaan monta tuntia päivässä. Haluan voida kertoa, että minä elin ja olin onnellinen enkä että minä katsoin telkkaria ja elämä oli ihan ok.

Oivalluksen alku 1

Kun muutin tähän asuntoon noin kolme vuotta sitten, halusin ottaa mukaani vain välttämättömän. Otin keräämäni astiat, pyyhkeet ja liinavaatteet, lahjaksi saadut saippuat, äidin kanssa yhdessä ostetut siivousvälineet, kirjat, elokuvat, kirjoituspöydän ja siihen sopivan tuolin sekä sohvan. Vaatteita toin pikku hiljaa, muutaman säkillisen kerralla aina tarpeen mukaan. En tuonut yhtäkään koriste-esinettä tai muistoa, jolla ei voinut varsinaisesti tehdä mitään (matkoilta ostetut kirjat pääsivät mukaan). Toivoin, että kotiini kertyisi vain täysin välttämätöntä tavaraa. Yritin ostaa keittiöönkin esineitä vain tarpeen ilmetessä enkä valmiiksi.

Jossain vaiheessa kuitenkin unohdin hienon päätökseni. Kun minulta kysyttiin, haluanko teenhaudutuspannun, muutaman pyyhkeen, vanhoja koristetyynyjä, jäätelökauhan, keraamisen veitsen tai mitä ikinä, vastasin ilomielin, että totta kai minulle kelpaa kaikki ilmainen, kaunis ja mahdollisesti hauska tai hyödyllinen tavara. Opintotuella elävälle, lainaa kammoavalle ihmiselle ilmaiset esineet olivat tietenkin hyvä asia. Minulla ei ollut tarpeeksi mitään kotoa lähtiessäni, mutta minun olisi pitänyt jossain vaiheessa tajuta pistää piste lahjoitusten vastaanottamiselle. Tällä hetkellä keittiöni kaikki laatikot pursuilevat yli, astiakaapit ovat ääriään myöten täynnä ja liinavaatteita on enemmän kuin ikinä tarvitsen.

Käyttötavaroita en kuitenkaan koe ongelmaksi, mikäli saan niiden lisääntymisen kotonani pysähtymään tähän päivään. Ikea-laatuiset lakanat kuitenkin kulahtavat nopeasti ja mukeja aina silloin tällöin hajoilee. On hyvä, että voin huoletta leikellä kuluneimmat lakanat ja pyyhkeet räteiksi ja hävittää "vain vähän" lohjenneet astiat.

Ongelma ovat kaikki esineet, joilla ei ole omaa selkeää paikkaansa. Astioille on astiakaappi, kirjoille kirjahylly, levyille levyhylly ja vaatteille vaatekaappi, mutta missä on rubikin kuution paikka? Entä Playstation-pelien tai sykemittarin?

Inhoan sitä, että kodissani on "roinalaatikoita" tai "sekahyllyjä" joilla kaikki pienet, turhat tai tarpeelliset esineet ovat sikin sokin.

Olen sisimmässäni aina tiennyt inhoavani sekasotkua, epäjärjestystä ja epämääräisiä esineitä, mutta vasta tänä vuonna päähäni on pälkähtänyt kerrassaan mullistava ajatus: minä hävitän sellaiset esineet elämästäni! Ajatus on niin naurettavan yksinkertainen, että on kerrassaan uskomatonta, etten ole tajunnut sitä aikaisemmin. Kuulostaa todellakin järjenvastaiselta, että olen maksanut jostakin, joka on myöhemmin osoittautunut stressini ja ahdistukseni syyksi.

Vastaus tähän järjettömyyteen on kuitenkin yhtä itsestäänselvä kuin mullistava ajatuksenikin. Jokainen niistä esineistä on joskus tuonut minulle suunnatonta iloa ja ollut hetken elämäni keskipiste. Esimerkiksi tällä hetkellä päänvaivaa aiheuttava sykemittari oli juoksuharrastukseni käännekohta. Ilman sitä en olisi varmasti ollut niin innostunut ja muuttunut viiden kilometrin lenkkejä tekevästä sunnuntaijuoksijasta puolimaratoonariksi. Varmasti sykemittari olisi minulla edelleen päivittäisessä käytössä, elleivät jalkaongelmat estäisi juoksemista.
Samoin pelikonsolit peleineen ovat välillä toimineet täydellisenä rentoutumiskeinona monen kiireisen tenttisuman jälkeen. Nostalgisia kaksinpelejä olen hakannut kavereiden kanssa ja ikivanhoja lapsuudenaikaisia hahmoja katsellut, kun aikuisuuden vastuu on kaatunut liian ahdistavasti päälle.

En minä tiedä, haluanko hävittää noita pieniä mitätttömiä esineitä. Sen kuitenkin tiedän, että haluan kaiken pois silmistäni. Haluan tietää, missä mitäkin on, jotta voin tarpeen iskiessä sen helposti saavuttaa ja käyttööni valjastaa. Haluan, että kaikki kotini tasot loistavat tyhjyyttään. Haluan, että voin koska tahansa imuroida tai pyyhkiä pölyt ilman sitä edeltävää tavaroiden esisiivousta. Haluan, että voin minä tahansa viikonpäivänä kutsua kotiini yllätysvieraita joutumatta selittelemään sotkua. Ennen kaikkea haluan vapautua tavaroiden siirtelemisestä, järjestelemisestä, ylläpitämisestä ja - niin oudolta kuin tämä ehkä kuulostaakin - käyttämisestä.

Tieni helpompaan elämään

Pahoittelen harhaanjohtavaa otsikkoa. Blogini ei ole tarkoitus kertoa imperfektissä, kuinka luovuin sohvastani, vaan toimia oppaana sohvasta - passiivisesta eskapismiin ja laiskotteluun vajoamisesta - yli pääsemiseen. Kaikkein tärkeimpänä oppaana toivon tämän toimivan itselleni. Kun kirjaan ylös ajatuksiani, konkreettisia saavutuksiani ja toiveitani, tavoite pysyy selkeämpänä mielessä ja sitä kohti on helpompi kulkea.

Yksinkertaistettuna minä haluan vähentää siivoamiseen, tavaroiden järjestelyyn, television katseluun ja turhanpäiväiseen internetissä roikkumiseen käytettävää aikaa ja saada sitä lisää ihmissuhteiden ylläpitämiseen, koiran kanssa leikkimiseen, urheiluun ja lukemiseen.

Ajatus tavaroiden, huonekalujen ja turhan laiskottelun vähentämisestä ei suinkaan ole minulle uusi, mutta aion myöhemmin kertoa polustani alkumetreiltä lähtien. Tällä hetkellä olen pisteessä, jossa pohdin, tarvitsenko todella leivänpaahdinta tai naistenlehtikokoelmaani ja luopuisinko mieluummin sateenvarjosta vai sadetakista.

Suurin ristiriita yksinkertaistamisessa on ekologinen elämänkatsomukseni. Jos nyt luovun esineestä X, joudunko kahden vuoden päästä ostamaan tilalle uuden? Jos myyn tai lahjoitan esineen X pois, voinko olla varma, että vastaanottaja käyttää sen loppuun eikä siivousvimmassaan heitä vain roskikseen, vaikka minä olisin sitä voinut vielä käyttää?

Sohvattomuus-projektini on joukko pieniä palasia, joista toivon tämän blogin avulla kykeneväni rakentamaan selkeän kokonaiskuvan. Sellaisen, jossa minä istun avaran kotini lattialla toisella puolellani koira ja toisella ystävä, joka mielihyvin viettää kanssani aikaa turhuudesta riisutussa ympäristössä ja keskittyy olennaiseen - onnelliseen elämään.