Olen tullut siihen tulokseen, etten tiedä oikein mistään mitään. Elin hetken jossain elämänhallinnan illuusiossa, jossa siisti koti = selkeä elämä. Hyvä on, olen minä muillakin elämän osa-alueilla onnistunut selkeyttämään asioita, mutta sekin voi olla vain illuusiota.
En muista, koska minulla olisi viimeksi ollut lomaa keskellä lukuvuotta. Tämä ei voi johtua vain siitä, että olen tehnyt tehtäväni fiksusti ja ajoissa, vaan kyseessä on pakko olla minun virheeni. Olen ottanut itselleni aivan liian vähän aivan liian helppoja kursseja, enkä valmistu enkä etene enkä saa ammattia eikä minusta tule yhtään mitään.
Tai sitten olen vain itsesääliin vajonnut olento, jonka pitäisi ryhdistäytyä ja keskittyä siihen, mikä elämässä on hauskaa.
Taidan valita jälkimmäisen.
Eilen muistin, että tärkein asia maailmassa on luonto ja parasta mitä voi tehdä, on liikkua luonnossa. Olen tiennyt sen jo pitkään, mutta kun olen kiireinen tai sairas, jumittaudun tähän ihmisten ja sähköllä toimivan viihteen turmelemaan maailmaan. Ikkunan läpi ulkoilma näyttää kylmältä ja kurjalta ja päästäkseen metsään joutuu kävelemään monta kilometriä asvalttia ja ohittamaan paljon elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä. Parasta mitä voisin tehdä, olisi kaikesta huolimatta liikkua pitkiä ja pidempiä lenkkejä, että voin kuntoni puolesta lähteä vaeltamaan, kun sopiva hetki tulee eteen.
Samaan aikaan olen silti tietoinen siitä, että elämässä on muutakin. Vaikka ajatuksen tasolla voisi olla mukavaa elää erämökissä ja tehdä etätöitä sen verran, että pysyn hengissä, en oikeasti voisi elää niin. Tarvitsen ihmisiä. Tarvitsen rakkautta ja hauskuutta ja uskomattomia kertomuksia.
Tasapainon löytäminen tuntuu liki mahdottomalta. Mutta aion yrittää. Edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti