Kun muutin tähän asuntoon noin kolme vuotta sitten, halusin ottaa mukaani vain välttämättömän. Otin keräämäni astiat, pyyhkeet ja liinavaatteet, lahjaksi saadut saippuat, äidin kanssa yhdessä ostetut siivousvälineet, kirjat, elokuvat, kirjoituspöydän ja siihen sopivan tuolin sekä sohvan. Vaatteita toin pikku hiljaa, muutaman säkillisen kerralla aina tarpeen mukaan. En tuonut yhtäkään koriste-esinettä tai muistoa, jolla ei voinut varsinaisesti tehdä mitään (matkoilta ostetut kirjat pääsivät mukaan). Toivoin, että kotiini kertyisi vain täysin välttämätöntä tavaraa. Yritin ostaa keittiöönkin esineitä vain tarpeen ilmetessä enkä valmiiksi.
Jossain vaiheessa kuitenkin unohdin hienon päätökseni. Kun minulta kysyttiin, haluanko teenhaudutuspannun, muutaman pyyhkeen, vanhoja koristetyynyjä, jäätelökauhan, keraamisen veitsen tai mitä ikinä, vastasin ilomielin, että totta kai minulle kelpaa kaikki ilmainen, kaunis ja mahdollisesti hauska tai hyödyllinen tavara. Opintotuella elävälle, lainaa kammoavalle ihmiselle ilmaiset esineet olivat tietenkin hyvä asia. Minulla ei ollut tarpeeksi mitään kotoa lähtiessäni, mutta minun olisi pitänyt jossain vaiheessa tajuta pistää piste lahjoitusten vastaanottamiselle. Tällä hetkellä keittiöni kaikki laatikot pursuilevat yli, astiakaapit ovat ääriään myöten täynnä ja liinavaatteita on enemmän kuin ikinä tarvitsen.
Käyttötavaroita en kuitenkaan koe ongelmaksi, mikäli saan niiden lisääntymisen kotonani pysähtymään tähän päivään. Ikea-laatuiset lakanat kuitenkin kulahtavat nopeasti ja mukeja aina silloin tällöin hajoilee. On hyvä, että voin huoletta leikellä kuluneimmat lakanat ja pyyhkeet räteiksi ja hävittää "vain vähän" lohjenneet astiat.
Ongelma ovat kaikki esineet, joilla ei ole omaa selkeää paikkaansa. Astioille on astiakaappi, kirjoille kirjahylly, levyille levyhylly ja vaatteille vaatekaappi, mutta missä on rubikin kuution paikka? Entä Playstation-pelien tai sykemittarin?
Inhoan sitä, että kodissani on "roinalaatikoita" tai "sekahyllyjä" joilla kaikki pienet, turhat tai tarpeelliset esineet ovat sikin sokin.
Olen sisimmässäni aina tiennyt inhoavani sekasotkua, epäjärjestystä ja epämääräisiä esineitä, mutta vasta tänä vuonna päähäni on pälkähtänyt kerrassaan mullistava ajatus: minä hävitän sellaiset esineet elämästäni! Ajatus on niin naurettavan yksinkertainen, että on kerrassaan uskomatonta, etten ole tajunnut sitä aikaisemmin. Kuulostaa todellakin järjenvastaiselta, että olen maksanut jostakin, joka on myöhemmin osoittautunut stressini ja ahdistukseni syyksi.
Vastaus tähän järjettömyyteen on kuitenkin yhtä itsestäänselvä kuin mullistava ajatuksenikin. Jokainen niistä esineistä on joskus tuonut minulle suunnatonta iloa ja ollut hetken elämäni keskipiste. Esimerkiksi tällä hetkellä päänvaivaa aiheuttava sykemittari oli juoksuharrastukseni käännekohta. Ilman sitä en olisi varmasti ollut niin innostunut ja muuttunut viiden kilometrin lenkkejä tekevästä sunnuntaijuoksijasta puolimaratoonariksi. Varmasti sykemittari olisi minulla edelleen päivittäisessä käytössä, elleivät jalkaongelmat estäisi juoksemista.
Samoin pelikonsolit peleineen ovat välillä toimineet täydellisenä rentoutumiskeinona monen kiireisen tenttisuman jälkeen. Nostalgisia kaksinpelejä olen hakannut kavereiden kanssa ja ikivanhoja lapsuudenaikaisia hahmoja katsellut, kun aikuisuuden vastuu on kaatunut liian ahdistavasti päälle.
En minä tiedä, haluanko hävittää noita pieniä mitätttömiä esineitä. Sen kuitenkin tiedän, että haluan kaiken pois silmistäni. Haluan tietää, missä mitäkin on, jotta voin tarpeen iskiessä sen helposti saavuttaa ja käyttööni valjastaa. Haluan, että kaikki kotini tasot loistavat tyhjyyttään. Haluan, että voin koska tahansa imuroida tai pyyhkiä pölyt ilman sitä edeltävää tavaroiden esisiivousta. Haluan, että voin minä tahansa viikonpäivänä kutsua kotiini yllätysvieraita joutumatta selittelemään sotkua. Ennen kaikkea haluan vapautua tavaroiden siirtelemisestä, järjestelemisestä, ylläpitämisestä ja - niin oudolta kuin tämä ehkä kuulostaakin - käyttämisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti